Ensimmäinen Lapin yhteiskuntatieteilijät ry:n podcast on täällä!

Hellou!

Pari viikkoa sitten Lapin yliopistolla järjestettiin hallintotieteen, johtamisen ja soveltavan psykologian poolin alumni-iltapäivä. Podcastin Haastateltavina ovat Sanna Juutinen, Mari Keränen ja Mari Mäki.
 

Ei muuta kuin kuppi kuumaa käteen, mukava asento ja podcast eetteriin.

Johan-Eerik Kukko
varapuheenjohtaja  
Lapin yhteiskuntatieteilijät ry

Yksin reissussa - mitä jäi käteen?

Elokuun loppupuolella kirjoittelin päätöksestäni irtisanoutua vakituisesta työsuhteestani ja lähteä reissun päälle. Nyt kun olen tullut takaisin, marraskuu masentaa, rusketus on alkanut jo hävitä ja ajatukset selkiytyä, tuntuu sopivalta hetkeltä palata ajassa taakse päin kuumankosteaan Indonesiaan ja siihen, mitä matkasta jäi käteen.

Tiedätte varmaan ne kornit Instagram-kuvat, joissa vakuutetaan auringonlaskua vasten trendikkäällä fontilla, että matkustaminen on ainoa asia, joka antaa ihmiselle enemmän kuin se maksaa. Vaikka tällaiset #motivationmonday-henkiset kuvat ovat minusta suhteellisen huvittavia, rohkenen kuitenkin olla samaa mieltä. Etenkin yksin matkustaessa oppii väistämättä aivan älyttömän paljon, ja moni niistä opeista on sovellettavissa myös työelämään. Mitä (työ)elämätaitoja reissu sitten minulle opetti? No, muun muassa:

1. Jämäkkyyttä

Yksin kaukomaan katuja tallaavana naisena saa osakseen aika paljon huomiota ja kaikenlaisia tarjouksia. Vaatii pitkää pinnaa, turhasta kiltteydestä luopumista ja jämäkkyyttä, että jaksaa kerta toisensa jälkeen sanoa ei; ei kiitos, en halua tulla kauppaasi, en tarvitse kyytiä, en halua ostaa huumeita, en kaipaa apua tai seuraa enkä usko sekunttiakaan, että voisit tarjota minulle elämäni upeimman yön.

2. Aloitteellisuutta

Yksin matkustamisessa on minusta parasta se, että päivän agendasta ei tarvitse neuvotella kenenkään kanssa. Yksin matkustaminen vaatii kuitenkin aloitteellista asennetta, kun kukaan ei ole patistamassa. Jos haluaa nähdä paikkoja ja kokea asioita hotellin ulkopuolella pitää aktiivisesti etsiä tietoa, kysyä neuvoa, pyytää apua, neuvotella hinnoista, tuplatarkistaa aikatauluja ja yksinkertaisesti pistää toimeksi.

3. Tarkkuutta, kykyä kiinnittää huomiota yksityiskohtiin

Ihan turvallisuussyistä yksin matkaavan (ja tähän on jälleen valitettavasti lisättävä: naisen) on oltava erityisen tarkkana ympäristön ja sen yksityiskohtien suhteen. Aistit on syytä pitää herkkänä, ainakin tiettyihin vuorokauden aikoihin ja tietyissä paikoissa, ja vaaran merkkejä on osattava tulkita herkeämättä. Kutan motarilla kurvaillessa laukkuni lähti kuitenkin varkaan mukaan, joten tässä on selvästi vielä parannettavaa.

4. Stressin hallintaa

Siinä vaiheessa kun laukku puhelimineen ja luottokortteineen lähtee ennen reissun puoliväliä pitkäkyntisen mukaan, on helppo panikoida ja vaipua syvään epätoivoon ja itsesääliin. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja olin suoraan sanottuna ihan älyttömän ylpeä itsestäni! Hengittelin syvään (kiitos jooga!), puhuin itselleni myötätuntoisesti ja järkeillen, tein tarvittavat vahingonhallintatoimet ja lopulta pystyin jo vähän naureskelemaankin tilanteelle. Loppujen lopuksi eniten ärsytti se, että varastetussa laukussa oli myös hiusharja, minkä vuoksi noin seuraavan viikon ajan olin olosuhteiden pakosta tukka ihan takussa. 

5. Itseluottamusta ja intuitioa

Taas se intuitio... Päätös lopettaa työt ja lähteä reissuun oli melkoinen hyppy tuntemattomaan, mutta olen iloinen, että luotin itseeni. Olen myös älyttömän iloinen siitä, että päätin luottaa intuitiooni ja lähteä Balilla oluelle yhden aluksi kauhean rasittavalta vaikuttavan miehen kanssa.

 

Näillä sanoilla päätän tämän kirjoituksen ja pestini Lapin yhteiskuntatieteilijöiden hallituksessa. Muutin nimittäin tuossa eilen muutaman päivän varoajalla Ouluun uuden, mielenkiintoisen ja niiiiin omalta tuntuvan työn perässä. Ennen edellisen työsuhteeni päättymistä mietin, että mitähän sitä tuli irtisanoutuessa tehtyä. Ja että omasta tahdosta tyhjän päälle jääminen olisi joko elämäni paras tai typerin päätös. 

Kaikki merkit viittaavat parhaaseen.

Anni Ylipiessa

Kahvikupposen äärellä ajatuksia vaihtamassa

Eilen kokoonnuttiin Lapin yliopiston Petronellassa päiväkahvideiteille työnantajien kanssa. Parituntinen tapahtuma oli ajatuksia herättävä sekä toi hyvän ja rohkaistuneen mielen suunnata työmarkkinoille. Tässä muutamia poimintoja allekirjoittaneen päiväkahvikokemuksesta. 

Järjestäjäporukka sekä "kellokalle"

Työnantajapuolta olivat edustamassa Omapaja, Staffpoint, Promanager, Lapin yliopiston koulutus- ja kehittämispalvelut sekä urasuunnittelua korkeakoulutetuille tarjoava RAITO-hanke. Tapahtuma toteutettiin speed dating-periaatteella ja kellokallena sekä rekryhenkisenä äänitorvena toimi Jussi Jokinen Lentävän poron teatterista. Ensi kerralla koitankin muistaa ennen työhaastatteluun lähtöä lämmitellä samaan tapaan hieman lanteita keinutellen sekä vahvasti (itselleni) aplodeeraten – ei jäykästi, vaan kannustavasti!

Oman työhakukiinnostuksensa sai ilmaista tarralla :)

Toki itsekin tuli työnantajaedustajien pöydissä kierreltyä, vaikka hieman kyllä jännittikin. Vaikka varsinaista myyntipuhetta ei itsestään tarvinnutkaan pitää, toki mielessä kävi painaa kasvoja mieleen – kukapa sen tietää, mistä tehtävästä itsensä vielä löytää. Nykyaikaista, joustavaa ja omaan osaamiseen keskittyvää työntekoa esitteli Omapaja Oy, jonka toiminta perustuu yrittäjämäisen työskentelytavan mahdollistamiseen ilman yrittäjyyden byrokratiataakkaa. Tekijöitä löytyy laidasta laitaan. He tarjoavat myös tukea oman osaamisen markkinointiin ja tuotteeksi/palveluksi muotoilemiseen.

Staffpointin edustajien kanssa puheeksi tulivat piilotyöpaikat ja avointen, omaa osaamista ilmentävien hakemusten lähettäminen itseä kiinnostaviin paikkoihin. Heidän kauttaan sai hyvää näkemystä siitä, miten eri alueilla eri toimialat myös kukoistavat.

RAITO-hanke kannattaa jokaisen (työttömän) urasuunnittelua kaipaavan yhteiskuntatieteilijän panna korvan taakse muistiin. ESR-rahoitettu hanke tarjoaa apua työnhakuun ja urasuunnitteluun sekä myös kaikille avoimia webinaareja. Ilmaiseen uraohjaukseen voi hakeutua hankkeen sivujen kautta yhteydenottopyynnön lähettämällä. RAITO-hankkeen yhteydenottolomake

Viimeiseksi ehdin piipahtaa Promanagerin hissipuhepisteellä, jossa omaa markkinointipuhettaan pääsi halutessaan testaamaan. Mieleeni jäi erityisesti myös yhteisessä loppukeskustelussa esiin noussut rohkeus: rohkeus reippaasti lähestyä itseä kiinnostavaa työnantajaa ja rohkeus reilusti kertoa, mitä hyötyä omasta osaamisesta työnantajalle mahdollisesti olisi. Persoonasi on usein vahvuutesi ja se harvoin välittyy pelkän paperisen hakemuksen kautta. Työnantajaedustajat summasivat, että ihmisillä tuntuu olevan valtava määrä osaamista, joka jää helposti itseltäkin huomaamatta. Siksi mahdollisuus tutustua työnantajaan helpottaa myös omien taitojen sanoiksi pukemisessa ja työnhaun kohdistamisessa.

Joka tapauksessa deittailuista jäi hyvä mieli ja innostunut asenne. Lämmin kiitos yhteistyötahoille Akava-Lapille ja Lapin Yliopiston ylioppilaskunnalle. Nykyaikana on olemassa joustavia muotoja työskennellä, joten voisipa ottaa tehtäväksi käyttää hieman mielikuvitusta ja rohkeutta työnhakukuvioissa. Jokaisessa meissä on paljon hyvää ja arvokasta, siispä iloisin mielin suuntaamaan kohti omaa unelmaduunia!

PS. Jos nämä treffit jäivät väliin, älä huoli – tapahtuma tullaan järjestämään uudemman kerran. Pysy kuulolla!

Krista Kohtakangas

Ensimmäinen Lapin YKA-vlog on täällä!

Ensimmäinen Lapin YKA – vlog tulee tässä! Ruudussa Lapin yhteiskuntatieteilijät ry:n varapuheenjohtaja Johan-Eerik ”niinqu” Kukko. Asiaa Lapin yhteiskuntatieteilijät ry:n syksystä ja motivaatiosta.

Yhteiskuntatieteilijöiden (itse)arvostus

Olemme usein yhdistyksemme hallituksessa miettineet, millä tavoin voisimme verkostoitua Rovaniemen alueen yritystoimijoiden kanssa. Tämä asia mielessämme asetimme vuoden 2016 teemaksi (akateemisen) yrittäjyyden. 

Mielestäni on tärkeää pohtia vuorovaikutusta yhteiskunnan eri sektoreiden ja erityisesti yritysten ja liike-elämän kanssa, missä usein olisi tarjolla enemmän taloudellisia mahdollisuuksia työllistää meitä yhteiskunnan tuntijoita, kuin koko ajan supistuvalla julkisella sektorilla tai murroksessa olevalla yliopistolaitoksella.

Kovin synkiltä kuulostavat humanistin korvaan aikeet lopettaa pienten oppiaineiden opetus, kuten esimerkiksi Lapin yliopistossa kansainväliset suhteet tai Turun yliopistossa valtio-opin opetus, mitä opetusministeriö on tehostustalkoidensa osana ehdottanut.

Edellä esitetty on mielenkiintoista korkeakoulupolitiikkaa, kun ottaa huomioon sen, kuinka monimutkainen ja monitahoinen kokonaisuus yhteiskunta on. Kun tutkimuksen kohteena ovat yhteiskunnalliset kysymykset, jossa ihmiset ovat toimijoina, emme voi luonnontieteellisen tarkasti ennustaa tulevaa saati analysoida nykyhetkeä. Silti tietämys sosiaalisista prosesseista, kulttuureista ja historiasta on mitä ajankohtaisinta 2010-luvun Suomessa.

Itse työskentelen Arktisessa keskuksessa, jossa tutkitaan Lapin yliopiston strategisen profiilin mukaisesti arktisen ja pohjoisen muutosta. Arktinen tutkimus Suomessa keskittyy hyvin paljon luonnontieteisiin, teknologiaan, lakitieteeseen, alkuperäiskansoihin, sekä ympäristön ja ihmisen vuorovaikutukseen. Kaikki edellä luetellut ovat tärkeitä tutkimusteemoja, usein hyvin poikkitieteellisiä ja sovellettavissa päätöksenteon tarpeisiin. Silti kysyn, mihin ihmeeseen olemme unohtaneet yhteiskuntatieteet ja historiantutkimuksen? Lyhyen tähtäimen hyödyntavoittelu tutkimuksessa tai liike-elämässä ei voi olla kestävää. Siksi juuri meitä tarvitaan, kertomaan pitkän ajanjakson muutoksista ja niistä kehityskuluista, joiden kautta nykytilanteeseen on päädytty.

Miten tämä kaikki sitten liittyy yksityiseen sektoriin ja yhteiskuntatieteilijöihin?

Ehkä tässä olisi sauma uudenlaiselle yhteistyölle ja vuorovaikutukselle yksityisen sektorin kanssa täällä Lapissa? Meidän lappilaisessa kontekstissamme se voisi tarkoittaa yrityksille syvällisempää perehtymistä alueen historiaan, kulttuureihin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin. Yhteiskuntatieteilijät voisivat osaltaan olla ratkomassa niitä haasteita, joita globaalimuutos on tuonut tullessaan ja jotka tulevaisuudessa vaikuttavat meidän kaikkien elämään yhä enenevässä määrin.

Yksi keino pyrkiä kohti tätä päämäärää, on pyrkiä luomaan uudenlaista vuorovaikutusta elinkeinoelämän ja yhteiskunnan tuntijoiden kesken. Olkoon tämä blogikirjoitus ensimmäinen ilmaan heitetty pallo, josta kuka hyvänsä asiasta kiinnostunut voi ottaa kopin. 

Susanna Pirnes

Kirjoittaja on Lapin yhteiskuntatieteilijöiden puheenjohtaja ja väitöskirjatutkija Lapin yliopistossa

Minun pieni kapinani

Tänä kesän toimin vastoin kaikkia ohjeita ja irtisanouduin vakituisesta työpaikastani ilman tietoa seuraavasta paikasta. Tai no, seuraava paikka on kyllä tiedossa, ja se on Alas Purwon kansallispuisto Indonesian Jaavan saarella, jonne menen toteuttamaan pitkäaikaisimman unelmani vapaaehtoistyöstä merikilpikonnien suojeluohjelmassa. Päätökseni on herättänyt paljon ihmettelyä niin lähipiiristä työkkärin tyyppeihin ja puolituttuihin.

"Ai siis kuukauden reissun takia irtisanoudut...?" 

"Etkö olisi voinut ottaa vaikka lomaa?"
"No mitäs meinasit sitten kun tulet takaisin?" 
"Aiotko hakea uusia töitä?"

Viattomat ihmettelyt ja mielenkiinnosta kumpuavat kysymykset ymmärrän, mutta valitettavan usein kysymyksissä oli ikävä sävy. Itselleni päätös pitää tauko työelämästä oli yhtäältä maailman helpoin ja toisaalta tosi vaikea. Joka tapauksessa päätös oli minulle oikea tällä elämäni hetkellä.

Lotta kirjoitti toukokuun lopulla päätöksenteon vaikeudesta ja intuitiivisesta varmuudesta. Siitä, miten ennen suuria valintoja koittaa usein järkeistää asioita, miettiä mikä olisi järkevää tai "oikein", ja päätyy sen vuoksi ehkä tekemään päätöksiä, jotka eivät tunnu kovin omilta. Viimeisen kymmenen vuoden ajan olen tehnyt juuri näin. Olen noudattanut kaikkia sääntöjä ja hypännyt vaiheesta seuraavaan saumattomasti. Olen päässyt lukioon, kirjoittanut ylioppilaaksi erinomaisin arvosanoin, jättänyt välivuodet pitämättä, päässyt yliopistoon, valmistunut yliopistosta tavoiteajassa, kerryttänyt työkokemusta harjoittelussa, saanut oman alan töitä ja niin edelleen. Nyt, ensimmäistä kertaa elämässäni, olen tilanteessa, jossa en tiedä elämäni suuntaa kuukautta pidemmälle. Väkisinkin mietin, että onkohan tämä minun pieni kapinani.

Kun tulee akateemisesta taustasta, on joskus hankala tehdä niin sanotusti epäsovinnaisia päätöksiä näennäisesti kevyin perustein. Meille opetetaan, että perustelut pitää olla ja taustat selvittää. Pitää miettiä syitä, seurauksia ja mahdollisia pidemmän ajan vaikutuksia. Mutta miksei perusteluksi voisi joskus riittää se, että ajatus tuntuu hyvältä ja että yksinkertaisesti haluttaa tehdä niin? Ironista kyllä, olen joutunut vakuuttelemaan päätöstä eniten itselleni. Vaati ihan oikeasti ponnisteluja päästää irti ja ajatella, että kyllä tunne riittää. Ystäville olen sanonut, että tämä oli joko elämäni paras tai typerin päätös. Aika näyttää että kumpi. 

Ihmettelijöille en ole jaksanut enää hetkeen vastailla. On tärkeää pitää huolta, että elämässä on ihan omiakin unelmia.

Sampai jumpa lagi! Nähdään lokakuussa.

Anni Ylipiessa

Vieraskynästä: Ajatuspajan arkea

Viime syksynä törmäsin mielenkiintoiseen ilmoitukseen, jossa ajatushautomo Demos Helsinki etsi joukkoonsa organisaation kehittämisestä, taloushallinnosta, myynnistä ja henkilöstöhallinnosta kiinnostuneita hallintoharjoittelijoita. Muutamat aihepiirit tuntuivat natsaavan hyvin omiin kiinnostuksiin ja itse organisaatio vaikutti hyvin kiinnostavalta. Kerronpa ensiksi hieman minkälaisesta organisaatiosta on kyse.

Demos Helsinki on ideologisesti riippumaton ajatushautomo, jonka ydintehtävä on kääntää ihmiskunnan kasvava osaaminen ja kyky toimia yhdessä nopeasti ratkaisuiksi aikamme pitkän aikavälin ongelmiin. Demoksen tavoite on kääntää toimintaympäristön suuret muutokset sen kumppaneiden uusiksi käytännöiksi, jotka tuovat ratkaisuja pitkän aikavälin ongelmiin. Samalla Demos Helsinki tuo ihmisryhmiä yhteen toivottavan tulevaisuuden toteuttamiseen. Demoksen työllä on aina kaksi asiakasta, maksava asiakas ja yhteiskunta, joista tärkein asiakas on aina jälkimmäinen. Henkilöstöä Demoksella on tällä hetkellä arviolta noin 25-30 henkilöä ja lukumäärä elää molempiin suuntiin.

Kiinnostus heräsi välittömästi, mutta epäröin silti aluksi hakemisen suhteen. Tutkintoni oli lähestulkoon paketissa ja takanani jo kaksi oman alan harjoittelua. Kannattaisiko tässä vaiheessa hakeutua enää kolmanteen harjoitteluun vai keskittyä täysipäiväisesti valmistumiseen ja ns. oikeiden töiden hakemiseen? Toisaalta yliopistolta haettava harjoitteluvoucheri oli vielä omalla kohdallani käyttämättä ja ajankohdallisesti harjoittelu osui hyvään kohtaan, koska olin joka tapauksessa muuttamassa harjoittelun alkaessa Helsinkiin. Uteliaisuus vei lopulta voiton ja päädyin hakemaan ja hyvinhän siinä kävi – Pian tuli kiva puhelu ja pääsin aloittamaan kolmen kuukauden rupeaman alkukeväästä.

Työsopimukseen tehtävikseni määriteltiin avustaminen halllintotehtävissä, hallinnolliset kehityshankkeet sekä avustaminen organisaation yleisissä töissä. Edellä mainitut kuvastavatkin melko hyvin sitä mitä Demoksella puuhastelin. Hommia tuli tehtyä laidasta laitaan ja matkan varrella oli kehityshankkeita, laite- ja ohjelmistohankintoja, kulukorvauksia, laskujen tekemistä ja toisinaan esimerkiksi kattolamppujen vaihtelua. Vaihtelu piti yllä mielenkiintoa ja välillä intensiivisen tietotyön ohessa parhaalta tuntuikin tehdä välillä ns. apinahommia. Isoimmat kokonaisuudet harjoittelussa olivat kahden hallinnollisen hankkeen koordinointi. Ensimmäinen näistä liittyi strategian kokoamiseen, joka tarkoitti vuosien aikana syntyneiden materiaalien muokkaamista ja yhdistämistä johdonmukaiseksi paketiksi, ”strategiakirjaksi”, jota tultaisiin hyödyntämään jatkossa eri yhteyksissä.

Toinen hanke liittyi kehityskeskusteluprosessin uudistamiseen, jonka aloitin tekemällä selvitystä ja kartoittamalla kehittämistarpeita prosessiin liittyen. Demoksella kehityskeskusteluja ei pitänyt tavalliseen tapaan esimies, vaan kollegat toisilleen. Tapa koettiin arvokkaaksi ja se haluttiin säilyttää. Keskeistä uudistamisessa oli saada systemaattisempi käytäntö ja varmistaa, että keskustelut johtaisivat konkreettisiin askeliin. Tätä tarkoitusta varten sovellettiinkin käyttöön valmentavaan johtamiseen pohjautuva käytännönläheinen ja nopeasti jokaisen omaksuttavissa oleva GROW-malli.

Kiinnostavimpiin tehtäviin lukeutui myös harjoittelijarekryprosessiin liittyvät tehtävät. Mielenkiintoista olikin päästä näkemään hommaa juuri rekrytoijan näkökulmasta. Varsinkin isoa hakemuspinoa läpikäydessä ja arvioidessa sekä hakijoiden kysymyksiin vastaillessa huomaa, kuinka paljon aikaa ja vaivaa rekrytointi voi kokonaisuudessaan viedä.

Työpaikkana Demos oli viihtyisä ja rento. Palkkataso ei ole tällaisessa ajatushautomossa huima ja epäilemättä Demokselle hakeudutaankin sen kulttuurin ja myös sen vuoksi, että koetaan pääsevän tekemään omia arvoja vastaavaa työtä. Yksi Demoksen kirjoitetuista arvoista on, että työntekijät johtavat Demos Helsinkiä. Tämä ei vaikuttanut olevan pelkkää sanahelinää, vaan monella tapaa työpaikkademokratia ja matala hierarkia näkyi myös käytännössä.

Suhteellisen laaja-alainen avokonttori oli viihtyisä ympäristö työskennellä. Toimistolla ei ollut määrättyjä työskentelypaikkoja, vaan heti aluksi kannustettiin vaihtamaan paikkaa tasaisin väliajoin, jotta tulisi vaihtelua ja oltua tekemisissä mahdollisimman monipuolisesti ihmisten kanssa. Vaihtelu olikin mukavaa ja myös ryhdin kannalta oli hyvä asia. Päivän aikana saattoi istahtaa välillä seisomapöydän ääreen, välillä sohvalle ja välillä säkkituolille. Keskittymistä vaativaa tekemistä varten oli myös välillä vapaana hiljaisempia tiloja. Toisinaan avokonttorin häly olikin hieman stressavaa ja mielessä haikailin oman rauhallisemman työtilan perään.

Oli mukava huomata, että Demoksella vastuuta ja luottamusta uskallettiin osoittaa jo heti ensimmäisestä päivästä lähtien jo harjoittelijoillekin. On erittäin hyvä juttu, että voi kokea heti olevansa tasavertainen työyhteisön jäsen. Toimistolla väki oli ystävällistä ja helposti lähestyttävää. Lounasseuraa löytyi aina helposti, yleensä muista harjoittelijoista, joita saattoi olla parhaimmillaan kuusikin kappaletta. Työpäivän ehdoton parhaus oli kuitenkin mahdollisuus silitellä toimistokoiraa, joita pyöri toimistolla tasaisin väliajoin. Viikon huipentuma oli perjantaiskumpat, jossa kokoonnuttiin perjantaisin skumppalasien kanssa yhteen ja käytiin tyypillisesti läpi viikon uutisia ja onnistumisia sekä toivotetaan tervetulleeksi uusia ihmisiä. Olenkin vakuuttunut, että #perjantaiskumpat pitäisi jalkauttaa välittömästi jokaiseen työyhteisön arkeen!

Hautomokoira Frida tekemässä sitä mitä parhaiten osaa.

Mitä kokemus opetti? Itse työ oli samalla haastavaa ja palkitsevaa. Varsinkin hallinnollisessa kehittämisessä asiat eivät etene haluttuun tahtiin, kun mukana on useita muuttujia ja asiaan liittyvillä ihmisillä voi olla hyvinkin kiireiset kalenterit. Myös onnistumisen kokemuksia omasta työstä voi olla hankala saada, kun on käytännössä vaikea huomata asioiden etenemistä. Varsinkin pitkän aikavälin kehittämishankkeissa asiat ovat aina enemmän tai vähemmän keskeneräisiä, eikä oman työn tulos ole suoraan nähtävissä. Muut työyhteisön jäsenetkään eivät ole välttämättä täysin tietoisia siitä mitä oikeastaan puuhailet.

Tällaisessa työssä tärkeää onkin muistaa viestiä omista meneillään olevista asioista ja aikaansaannoksista. Varsinkin koko työyhteisöä koskettavista asioista on hyvä viestiä avoimesti koko porukalle myönteiseen sävyyn. Oli kyse pienestäkin asiasta, saa synnytettyä pienellä vaivalla fiiliksen siitä että yhteisten asioiden eteen tehdään töitä ja ne etenevät. Toisin sanoen, että hyviä asioita on tuloillaan. Tätä kautta saa myös itse helpommin onnistumisen kokemuksia omasta työstään.

On myös kyettävä ajattelemaan oman työn vaikutuksia pitkällä aikavälillä. Vasta harjoittelun päättymisen jälkeen aloin hiljalleen sisäistämään, että omalla tekemisellä oli oikeast merkitystä. Tekemäni työ strategian ja kehityskeskustelujen parissa tulee jossain määrin koskettamaan koko organisaation ja sen ihmisten toimintaa vuosia eteenpäin. Pieneltä tuntuvat jutut voivat kasvaa merkittäviksi pitkällä aikavälillä.

Erityisen antoisaa oli myös päästä olemaan osana ja näkemään modernin asiantuntijaorganisaation toimintaa käytännössä. Oli mukava päästä seuraamaan hyvin toimivaa työyhteisöä, jossa asioita oli selvästi mietitty myös johtamisen näkökulmasta, etenkin kulttuuriin panostamalla. Maailma ei nähtävästi kaatunut ilman tiukkoja hierarkioita ja asemia tai kellokorttia, joka olisikin äärimmäisen huono tuottavuusmittari ajatushautomoon. Työpaikalla on mahdollista toisinaan ottaa rennosti ja juoda perjantaisin skumppaa ja hommat tulevat siitä huolimatta tehdyksi. Hyviin tuloksiin päästään, kun uskalletaan jakaa vastuuta, osoittaa luottamusta ja sallia vapaus tehdä työtä parhaaksi näkemällään tavallaan.

Hyvää kesää toivottaa

Helsinkiin eksynyt hallintotieteilijä ja soveltava psykologi
Markus Ketonen

ps. Demos oli vierailevana toimittajana maaliskuun image-lehdessä, josta kannattaa tsekata Demoksen kirjoittama pääkirjoitus (http://www.demoshelsinki.fi/2016/03/22/tulevaisuus-kaipaa-ruumistasi/). Samasta lehdestä voi vilkaista Demoksen isoimpiin projekteihin lukeutuvan Naked Approachin pohjalta tehdyn jutun hyperkytkeytyneestä yhteiskunnasta (http://www.image.fi/image-lehti/uusi-nokia-on-uusi-nokia)

Yhdistystoiminnan uusia tuulia

"Suomi on yhdistysten luvattu maa." Yhdistystoiminnan ammattilaisille ja pitkän linjan toimijoille tällainen lause kuulostaa usein latteudelta. Yhdistykset ovat toki tärkeä osa yhteiskunnallista toimintaa, ja liittyvät myös perusoikeuksiin kokoontumisen vapauden kautta, mutta harvoin arjen keskellä tulee ajateltua yhdistystoiminnan suuria yhteiskunnallisia linjoja.

Järjestökenttä on toki tärkeä yhteiskunnallinen sektori. Yhdistykset ovat kuitenkin harvoin irrallisia toimijoita: monelle yhdistystoiminta liittyy työelämään, vapaa-aikaan ja harrastuksiin siten, että järjestökentästä ei välttämättä missään vaiheessa edes muodostu erillinen toiminnan sektori.

Moni yhdistysaktiivi on havainnut yleisen aktiivisuuden vähentyneen viime aikoina. Aktiivisuuden ja osallistuminen lasku on valtakunnallinen ilmiö, joka liittyy osittain myös hankalaan taloustilanteeseen. Yhdistystoiminnan haasteena on usein toiminnan vapaaehtoisuus ja palkattomuus, mutta myöskään tapahtumiin osallistuminen ei ole edes jäseniltä yhtä "automaattista" kuin helposti oletetaan. Taustalla on varmasti myös yhteiskunnallisen ja sosiaalisen osallistumisen yleisiä sosiologisia kehityslinjoja.

Mitä, missä, miksi, miten?

Yhdistystoimintaa ei välttämättä tarvitse tekemisen tasolla nähdä osana suurempaa "yhteiskunnallista toimintaa". Aktiivisuutta saa harvoin lisättyä mainostamalla yhteiskunnallisen osallistumisen tärkeyttä yleisellä tasolla. Olennaista on vain, että yhdistyksellä on jokin tarkoitus, jokin syy olla olemassa, ja että yhdistys antaa ihmisille mahdollisuuden olla mukana tekemässä hyviä juttuja.

Tarkoituksen on oltava riittävän simppeli; sillä säästetään myös yhdistysaktiivien omia resursseja. Tärkeää on myös, että yhdistyksen toiminta toteuttaa sen alkuperäistä tarkoitusta. Syy, miksi aikoinaan liityin jäseneksi tai kiinnostuin järjestöstä, on oltava sama, miksi edelleen olen mukana.

Someaikana korostuu myös viestinnän tärkeys. Yhdistyksen viestinnässä on hyvä käyttää apuna neliosaista kysymyspatteria: mitä, missä, miksi, miten? Esimerkiksi kun tehdään mainosta tapahtumasta, on siinä hyvä olla nämä neljä osaa. Mitä tapahtuu? Missä tapahtuu? Miksi minun kannattaa tulla mukaan? Miten lähden mukaan?

Itse asetan mielelläni painon kahdelle viimeiselle alueelle: miksi ja miten. Ehkä tärkeimmät syyt, miksi toiminnasta muuten kiinnostunut ei lopulta kuitenkaan lähde mukaan, ovat 1) en koe, että tätä on tarkoitettu minulle ja 2) osallistuminenkin on oma vaivansa.

Toiminnan miksi-tarkoitus on hyvä mainita tiivistetysti ja toistaa usein. Viestinnässä ei kannata luottaa oletuksiin siinä, että jäsenet tai seuraajat jo ymmärtävät, mistä toiminnassa on kyse. Oletukset palvelevat lähinnä jo mukana olevia. Usein osallistuja ei ole seurannut yhdistyksen viestintää kokonaisvaltaisesti, vaan törmää yksittäiseen kutsuun tai ilmoitukseen satunnaisesti.

Samaan aikaan osallistujan kynnystä voi madaltaa palkitsemalla osallistumispäätös tiiviillä ja järkevällä ohjeella siitä, miten tulet mukaan. Yleissääntönä olkoon "don't make me think": osallistumisen on oltava mutkatonta ja suoraviivaista. Tämä koskee sekä tapahtumapaikan neuvomista, toiminnan käytännön järjestelyjä, "mitä tarvitsee ottaa mukaan" sekä yleistä vieraanvaraisuutta. Toiminnan tulee kokonaisuudessaan olla uusia osallistujia houkuttelevaa.

Yhdistysaktiivien toiminta helpommaksi

Usein vapaaehtoispohjalta voi olla vaikea järjestää tapahtumia ja toimintaa siinä mittakaavassa, kuin vaikkapa toimintasuunnitelmaan on kirjattu. Vapaaehtoisresurssit ovat usein vähäisiä. Tällaisessa tilanteessa sidosryhmien ja yhteistyöjärjestöjen rooli on tärkeä. Yhdistyksen kannattaa rohkeasti yhdistää voimansa muiden järjestöjen kanssa ja järjestää yhteistapahtumia.

Yhteistyötä kannattaa rakentaa pitkäjänteisesti ja jatkuvuutta ajatellen. Myös yrityksiin on syytä olla yhteydessä. Julkiset hankkeetkin ovat usein ilahtuneita yhdistyskentältä tulevista uusista avauksista, ja yhdistyksistä voi olla myös hankkeille suuri apu.

Yhdistyksen hallintoon ja hallinnon sujuvuuteen kannattaa panostaa, myös silloin kun yhdistys on aivan pienimuotoinen tai toimii puhtaasti vapaaehtoispohjalta. Yhdistyksen vuosikokouksessa kannattaa ehdottaa hallituksen jäseneksi "pelinrakentajia", jotka ennen kaikkea voivat parantaa hallituksen toiminnan yhteishenkeä. Varsinkin pienissä yhdistyksissä "pelinrakentajat" ja "hyvän hengen luojat" ovat jopa tärkeämpiä kuin hallinnon ammattilaiset ja erityisasiantuntijat.

Eikö yhdistyksen tarkoitusta ja tehtävää voisi teroittaa myös yhdistyksen hallituksen pöydissä? Toiminnan tarkoituksen voi kiteyttää vaikka yhteen virkkeeseen, joka on sitten toiminnan punainen lanka ja koko homman pointti. Yhdessä tehtävät hyvät jutut ovat erityisesti hallituslaisten motivaation kannalta tärkeä asia. Tässä suhteessa hyvä viestintä on myös sisäistä; silloin myöskään ulkopuolelle suuntautuvassa viestinnässä ei tarvitse erikseen keksiä iskulauseita tai mainoslauseita ikään kuin ydintoiminnasta irrallaan.


Miikka-Markus Leskinen
Lapin Yhteiskuntatieteilijöiden sihteeri. Twitter: @MMLeskinen

Päätöksenteon vaikeudesta

Tämä kevät on ollut yhtä päätöksenteon aikaa. Tai siis ajattelua, että nyt pitäisi tehdä päätöksiä. Oikeastaan en ole yhtään suurempaa päätöstä tehnyt tai ainakaan ottanut käytäntöön, mutta prosessi on kuitenkin käynnissä.  Ajankohtaisia mietteitä tällaiselle hetki sitten valmistuneelle työelämään siirtyneelle yhteiskuntatieteilijälle on montakin: minkälaisia töitä haluaisin tehdä, haluaisinko tehdä paljon töitä vai nauttia enemmän vapaa-ajasta, pitäisikö opiskella vielä, mitä oikeasti haluan tehdä isona, otanko riskin vai tyydynkö? Eniten päänvaivaa on kuitenkin aiheittanut se, miksi päätöksenteko tuntuu joskus niin vaikealta. Päätöksiä kuitenkin joutuu tekemään jatkuvasti niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin, mutta silti se tuntuu haastavalta.

Ennen suuria valintoja saatan löytää itseni tekemästä plus-miinus-listoja ja käymästä kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja lävitse sekä niistä koituvia seurauksia. Päässä saattaa pyöriä ajatuksia kuten: ”no tämä on taloudellisesti järkevintä, kaikki muutkin tekevät näin, tämä on helpompi valinta, tämä voisi olla jatkoa ajatellen fiksuin päätös”. Usein analyyttinen järkeily voittaa ja valitsen sen vaihtoehdon, mikä on kaikkein järkevin. Miksi sellainen päätös ei kuitenkaan aina tunnu parhaimmalta tai omimmalta?

Päätöksien tekeminen psykologisessa mielessä on kiehtonut minua pitkään, ehkä juuri sen takia, että en koe sen olevan suurin vahvuuteni. Johtamisen psykologian opinnot tarjosivat hyviä ongelmanratkaisukeinoja sekä itsensä johtamisen oppeja. Kirjoitin jopa graduni valintojen tekemisestä. Syvennyin silloin päätöksien tekemiseen intuitiivisesta näkökulmasta.  Intuition käyttäminen päätöksenteossa voi viedä pitkälle ja sen avulla suuria läpimurtoja ovat tehneet niin kasvuyritysten perustajat, johtajat,  taiteilijat kuin tiedemiehetkin. Sitä voi hyödyntää asioiden kehittämisessä, johtamisessa sekä juuri päätöksenteossa. Intuitio voidaan määritellä sisäiseksi oivallukseksi, joka syntyy alitajunnassa. Se voi tuntua kehollisestikin vaikkapa vatsanpohjassa. Intuitio on nopeaa, välähdysmäistä sekä sanatonta, ja ehkä sen takia hieman vaikeasti määriteltävääkin. Kuitenkin useimpien tutkimusten mukaan intuition käyttö auttaa ihmisiä kaikilla elämän osa-alueilla.

Usein varoitellaan, että intuitioon ei sumeilematta kannata luottaa kuin totuuteen, sillä se saattaa joskus johtaa harhaan vinoutuneiden ajatusmallien vuoksi. Intuitiotaan voi kuitenkin harjaannuttaa ja itsensä voi altistaa intuitiivisiin tilanteisiin. Se voi olla täydessä hiljaisuudessa olemista, luonnossa kävelyä, autolla ajamista, nukkumista tai johonkin hyvin epätavalliseen tilanteeseen heittäytymistä. Sitä voi harjoitella, mutta usein intuitiivinen varmuus tulee aivan yllättäen yllättävässä paikassa. Se tulee kun on tullakseen. Siksi suon itselleni kesäloman pähkäilystä ja annan luvan olla tekemättä tietoisesti isoja päätöksiä. Elämä vie ja sydän sanoo.

Itsensä johtamista opetellen ja rentouttavaa kesää toivottaen,

Lotta Löfberg